Yh-äidin sosiaalinen elämä - onko sitä?

Sen kunniaks että tänään on tasan vuosi siitä kun mun tyttären isä ilmotti että haluaa mieluummin erota kun yrittää, kirjottelen nyt siitä mitä mun sosiaaliselle elämälle on tapahtunu tässä vuoden aikana.

Mä oon aina ollut ujo tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka oon sosiaalinen ja avoin. Kaipaan mun ympärille ihmisiä, mutta oon todella huono tuppautumaan kenenkään seuraan. Parisuhteessa on mun mielestä se hyvä puoli, että ei ole ikinä yksin. Seurustellessa on aina se yks luottohenkilö, jonka puoleen voi kääntyä missä asiassa tahansa...tai niin sen kuuluis olla. Mun edellisessä parisuhteessa asiat ei loppuvaiheessa ollut lähellekään niinkun pitäis ja mulla oli olo että muhun suhtauduttiin kuin syöpään. Tunsin itseni välillä todella vihatuksi.

Eron jälkeen olin todella surullinen, vihanen, pettynyt ja ennen kaikkea järkyttynyt. Mun elämältä putos pohja. Mä en (vieläkään) voi käsittää miten joku voi luovuttaa ja lähteä pois sellasesta tilanteesta. Mun lapsi on mulle tärkeintä maailmassa enkä vois ikinä jättää häntä! Siinä mullistusten keskellä tajusin kuinka yksin olin jäänyt. Mulla oli vain muutama ystävä ja yhtä pieni joukko muita kavereita. Onneks mun perhe otti mut kiinni. Kiitos heille siitä <3

Mä olin ollut eron hetkellä jo 7kk kotona eli poissa töistä ja harrastuksista. Mun sosiaalinen elämä oli todella vähäistä. Onneks oli ihan mieletön kesä ja mä tykkäsin ulkoilla. Törmäsin tuttuihin lenkillä tai kaupungilla ja pikkuhiljaa huomasin että ei mun tarvii olla yksin, vaikka mun parisuhde kaatu ja mä en oo töissä. Mä istuin ystävien kanssa terassilla tai puistossa, käytiin kävelyllä, kahvilla ja syömässä ja se oli ihanaa! Mulla oli aina pieni vauva mukana, mutta mitä sitten? Tajusin että pienen vauvan kanssa on ihan mielettömän helppoa mennä ja tehdä mitä vaan. Ruokailu oli helppoa koska täysimetin, lastenhoitohuoneita oli pitkin keskustaa ja päiväunipaikaks kelpas oikein hyvin vaunut, jotka oli työnnetty varjoisaan paikkaan.

Yks vaikeimpia päätöksiä eron jälkeen oli se kun päätin että muutetaan Helsinkiin. Tampere tuntui mun mielestä kodilta. Olin just päässyt uudelle tasolle mun ystävien kanssa ja elämä siellä tuntui tosi houkuttelevalta, mutta mun tukiverkosto oli pääkaupunkiseudulla. Mun perhe on aina ollut valmis auttamaan vaikeessa paikassa ja niihin mä voin luottaa. Jos olisin jäänyt Tampereelle mun olis ollut tosi vaikeeta saada meidän asioita järjestettyä yhtä hyvin kuin täällä Helsingissä. Täällä mulla on ympärillä ihmisiä jotka todella haluaa vain mun ja tytön parasta. Voin aina luottaa mun perheen apuun. Jos jotain sovitaan niin siitä pidetään kiinni ja mäkin voin tehdä suunnitelmia myös ilman lasta. Ei mulla oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kun muuttaa, koska Tampereella meidän elämä olis ollut yhtä vuoristorataa ja jokainen suunnitelma olis ollut vain "ehkä".

Helsinkiin muuttaminen tarkoitti kuitenkin sitä että mun työ, harrastukset, ystävät ja tytön isä jäi Tampereelle. Alotettiin ihan alusta. Mä en tuntenut täältä ketään. Oli syksy kun me muutettiin joten koko syksyn ja talven olin todella yksinäinen. Onneks oli sentään mun vanhemmat ja siskot. Pari ystävää Tampereelta kävi silloin tällöin, joka oli mun mielestä todella mahtavaa, mutta ei se vaan riittänyt. Joka ilta surin omaa yksinäisyyttäni, mutta en mä osannut tehdä sille mitään. Olin ihan tilanteen lannistama.

Tässä välissä on pakko mainita että kun tulin raskaaksi syksyllä 2013 ja sain ensimmäisesta neuvolasta vanhempien oppaan raskausajalle niin bongasin sieltä vau.fi sivuston ja siihen tutustuessa löysin vau:n keskustelufoorumin. Rekisteröidyin siinä kymmenennellä raskausviikolla ja jäin koukkuun. Vau:n foorumilla on ihan erilainen ilmapiiri kuin muilla vauva-aiheisilla keskustelufoorumeilla ja keskustelu on oikeasti asiallista ja järkevää. Foorumin tarjoama vertaistuki on ollut mulle aivan mieletön apu ja se on ollut paikka mihin olen voinut purkaa niin positiivisia kuin negatiivisia tunteita raskauden aikana ja sen jälkeen. Täysin yksin ei ole siis tarvinnut olla vaan reilumammat on aina kuunnellut ja auttanut. Ilman heitä olisin varmasti hajonnut jo kauan sitten. Helsinkiin muuttamisen jälkeen olen päässyt tapaamaan foorumin kautta tutuksi tulleita ihmisiä ja vaikka kukaan ei asukaan ihan naapurissa niin samasta kaupungista löytyy nyt kuitenkin luotettavia ja ihania kavereita niin tyttärelle kuin äidillekin :)

Kevään tullen me ruvettiin tytön kanssa käymään ulkona leikkimässä. Tai käytiin me talvellakin keinumassa, mutta ei pihalla ollut ketään muita sillon. Meidän taloyhtiön piha on oikea lapsiperheen  kultakaivos! Lapsia on vaikka millä mitalla ihan pienestä vauvasta kouluikäisiin saakka ja mikäs sen parempi paikka tutustua naapurin lapsiin vanhempineen kuin kotipihan hiekkalaatikko! Meillä on todella mukavia naapureita ja monesti mietin että nautin varmasti itse pihalla käymisestä yhtä paljon kun lapsi. Oman pihan lisäksi lähialueen lukuisista puistoista löytyy aina juttuseuraa, vaikka mitään sydänystäviä ei sitä kautta (ainakaan vielä) ole tullut vastaan.

Tästä on tullut näköjään maratonpostaus ja vieläkään en ole päässyt siihen aiheeseen mistä mun piti alunperin kirjoittaa eli deittailuun. Ehkä jätän tämän postauksen tähän ja kirjoitan seuraavan kerran siitä miten 1v lapsen yh-äiti onnistuu tutustumaan miehiin ja käymään treffeillä.

Ihana, kamala taaperoimetys

Hyi taaperoimetys on ällöä. Niin mä ajattelin. Kuka hullu nyt taaperoa imettäis? No minä.

Mulle oli aina selvää että tulen imettämään. Imettäminen on ollut mulle tosi helppoa ja luonnollista koko tän 14,5kk. Maitoa on tullut paljon, pakkasessa on vieläkin pari litraa pumpattua taikajuomaa. Maito nousi sektiosta huolimatta hyvin ja jo tokana iltana sairaalassa mulla oli hanat auki. Tyttö oli pienestä koostaan huolimatta tehokas ruokailija ja otekin oli hyvä. Yöt meni pitkällä tauolla alusta asti kun pikkukirpulla oli niin hyvät unenlahjat. Alkuun pumppailin pahimpia paineita aamuyöstä pois kun en saanut muuten nukuttua ja aamulla pumppasin ekan imetyksen jälkeen toisen puolen "tyhjäks" kun tyttö söi aina vain yhden puolen per ruokailu. Päivisin imetin noin kahden tunnin välein...joka päivä, 12kk ajan. Mun maito ja tissi oli tytölle tosi tärkee juttu.

Kun se maaginen 1v raja lähestyi niin imetyksen jatkaminen tuntuikin ihan itsestäänselvältä. Maitoa riittää, tyttö ei ole ikinä purrut mua, hoikka lapsi saa maidosta tarvitsemaansa rasvaa ja onhan imetys muutenkin tosi jees! Ajattelin että jos mä kesän aikana lopetan...

1v rajapyykki oli meillä tosiaan aika maaginen. Tyttö muuttui yhtäkkiä ihan isoksi ja imetyskin väheni. Imetin enää 5-6 kertaa vuorokaudessa eli sillon kun syötiin muutakin. Imetys oli kuitenkin vienyt multa voimia...ja kiloja. Välillä tuntuu ettei omasta peilikuvasta ole enää mitään jäljellä. Paino on ainakin 6 kiloa liian matala. Mutta sit taas toisaalta MÄ HALUAN IMETTÄÄ! Omat fiilikset on siis todella ristiriitaset.

Muutama viikko sitten tyttö rupes vaatimaan tissiä vähän väliä, olisin saanut olla mielellään vaikka koko ajan ilman paitaa niin että baari olis auki aina. Mun oli pakko tehdä asialle jotain. Mä halusin sylitellä mun tytärtä ilman että se menee paidan repimiseksi ja kiukutteluksi joka kerta. Niinpä mä päätin viikko sit että imetän enää aamulla ja illalla. Pari päivää meni tyttöä lohdutellessa ja kiukunpuuskia vältellessä, mutta nyt mä imetän enää amulla ja illalla - äidintahtisesti :) Nyt mennään mun ehdoilla ja jos tytölle maistuu niin näin voidaan mun puolesta jatkaa vaikka kesä onkin kohta ohi. Kai se ennen kouluikää vierottuu!

Imetys on hienoa!

Mikä viikonpäivä tänään on?

Mulle on ihan sama mikä viikonpäivä on. Ainoo syy pysyä viikonpäivistä perillä on ohjatut tunnit kuntosalilla. Muuten meillä elämä kulkee aika pitkälti samalla kaavalla. Se kaava tulee tässä!

Me herätään joko ennen tai jälkeen kahdeksan, syödään aamupalaa ja lähdetään ulos. Pieni tihkusade ei haittaa jos on vaatetus kunnossa. Rankkasateella en lähde ulos, eipä siellä paljon muitakaan lapsia vanhempineen sillon näy. Lähialueen puistot, pihat ja leikkipaikat on koluttu moneen kertaan läpi, mutta ei se mitään kun tyttö jaksaa edelleen innostua kovista vauhdeista keinussa, isoista liukumäistä, hiekkakakuista ja naapurin lapsista. Me ulkoillaan lounaaseen asti eli palataan kotiin klo12 mennessä. 11-12 aikaan syödään lounasta ja lounaan jälkeen onkin sit jo pian päikkäriaika. Tyttö nukkuu n. 2h unet jossain 12 ja 15 välillä. Parhaat unet on omassa sängyssä, mutta rattaat tai sohvannurkka kelpaa myös ihan hyvin. Kun on uniaika niin tyttö kyllä nukkuu.

Päiväunien jälkeen tyttö syö välipalaa ja sit taas täysi höyry päälle ja pihalle. Ulkona ollaan viiteen ja sen jälkeen onkin taas ruoka-aika. Päivällistä syödään 17:30 aikaan ja sen jälkeen leikitään joko sisällä tai ulkona. Illalla on yleensä vähemmän 1-2-vuotiaita lapsia pihalla.

Klo 20 jälkeen syödään iltapalaa ja ruvetaan iltatoimiin. Iltarutiiniin kuuluu suihku, rasvaus, yöpuku ja hampaiden harjaus. Tyttö nauttii iltapuuhista suuresti ja menee aina onnellisena nukkumaan. Meillä on jo pitkään toiminut iltanukutukset niin että vien tytön hämärään makuuhuoneeseen, halitaan ja lasken sänkyyn. Sängyssä tyttö puljaa hetken tuttien kanssa kunnes nukahtaa itsekseen. Itse poistun huoneesta heti kun hyvät yöt on toivoteltu.

Eihän meillä AINA mennä just tällä kaavalla, mutta tää on se runko jonka mukaan päivät rakentuu ja on rakentunu jo siitä asti kun siirryttiin yksiin päiväuniin tytön ollessa 9kk. Tietenkin käydään lintsillä, sukulaisissa, stadikalla, shoppailemassa yms ja se vaikuttaa päivän kulkuun. Jätin tarkoituksella pottailut ja imetyksen mainitsematta, mutta molemmat on osa meidän päiviä. Palaan niihin myöhemmin omissa postauksissaan.

Pienen pyöräkorjaajan käsi tänään aamu-ulkoilulla :)

Uusi alku

Uusi blogi, mun tuleva päiväkirja...mua jännittää. Mitä jos tätä ei lue kukaan ikinä? Tai mitä jos joku lukeekin? Itsellenihän mä tätä kirjoitan.

Musta tuli äiti 3.5.2014 kun sain vihdoinkin pitkään mahassa haudotun mysteeripalleron syliin. Olin onneni kukkuloilla ja maailma oli täynnä ruusunterälehtiä, auringonpaistetta ja sateenkaaria. 2,5kk myöhemmin musta tuli yksinhuoltaja (siitä ehkä lisää myöhemmin). Siitä on nyt kai 11 kuukautta. Nyt vihdoin alan olla asian kanssa sujut. Mä en ikinä ajatellut että musta tulisi yksinhuoltaja, se oli vihonviimeinen asia mitä halusin. Elämää ei voi kuitenkaan ohjailla yksin haluamaansa suuntaan ja välillä käy just se, mitä on halunnut kaikin keinoin välttää.

11kk yksinhuoltajana on opettanut mulle että on osattava olla vahva, herkkä, tarkka ja joustava samaan aikaan. On osattava reagoida nopeesti ja improvisoida. Ennen kaikkea on kuitenkin osattava nauttia siitä että saa herätä aamulla siihen että lapsi nauraa ja huhuilee just mua, saa seurata kun lapsi kasvaa ja oppii joka päivä jotain uutta, saa luoda ainutlaatuisen yhteyden ihmiseen joka on ollu alusta asti osa mua, saa tuntea olevansa tärkee ja rakastettu ja on joka päivän joka hetki joku jota saa halata ja jolle kertoa että rakastaa. Meidän on ihan oikeesti hyvä just näin.

Mä, äiti, oon 28-vuotias ja tytär on kohta 14 kuukautta. Uskomatonta miten aika lentää kun on mukavaa! Vietän vielä hoitovapaata, mutta pian sekin loppuu. Muutettiin syksyllä 2014 Tampereelta Helsinkiin ja alotettiin alusta. Pikkuhiljaa koti alkaa tuntua kodilta ja vastaantulevat ihmiset näyttää tutuilta. Odotukset tän kesän suhteen on suuret! Kun pitää mielen positiivisena ja suhtautuu asioihin avoimin mielin niin elämä kyllä palkitsee :)

Jos joku lukee tätä niin let me know, kommentit on tervetulleita!